En oikeastaan koskaan ole ollut hyvä missään, mikä liittyy urheiluun. Olen nuoruuteni asunut korvessa, jossa ei edes ikätovereita ollut 10km sisällä. Kahvakuulaan hurahdin Janin perässä 2013, ensin jumppailin omaksi iloksi, mutta pikku hiljaa aloin apinoida myös kisaliikkeitä mm. kahvakuula 400 reenin muodossa ( olisi muuten tempaus näyttänyt videolla varsin villiltä)
Alussa minulla oli treenivälineenä karhun 8kg kuula, jota kutsuin Pirkoksi. Pirkko ei kuitenkaan ollut ranteelle ystävällinen reenikaveri, joten äitienpäivälahjaksi vuonna 2013 sain compactin 8kg original russianin :)
Kesän 2013 viuhdoin menemään ihan vain huvikseni ja syksyllä Kokkolassa venetsialaiskisoissa rohkaistuin lavalle (ihan järkyttävällä) tyylillä kisaamaan ja koukkuun jäin. En ole kilpaluontoinen ihminen, ja haluaisin olla täydellinen ilman, että joudun käyttämään aikaa epäonnistumiseen. Juu kuulassa siis ihan mahdoton yhtälö. Nyt kuitenkin omaa kisaamista mielenkiintoisempana olen kokenut tuomaroinnin.
Tällä hetkellä, kun olen ollut 12vk liki täydessä liikuntakiellossa vasemman olkapäävamman vuoksi. Usein on tullut fiilis; että nyt minun kuulat (8, 2x12, 14, 16 & 18) lähtevät myyntiin. Ajatus siitä, että vasemman käden pitää kuntoutua niin että voimatasot palautuisi käsien välille, on tuntunut mahdottomalta.. Mutta sitten taas toisaalta takaraivossa on onneksi kummitellut se, että ehkä minä vielä.
Viimeviikkoina työt on sallineet sen, että oman treenaamattomuuden sijaan olen yrittänyt tukea Jania tekniikkaongelmissa. Nyt pienenä työvoittona näyttäisi, että Janin tempauksessa olen onnistunut pukemaan sanoiksi sen, millä tekniikkaa on saatu korjattua ja uusi tyyli miellyttää nyt nostajaakin enemmän. Meillä puhutaan tekniikan katsomisesta/pokettamisesta "motkottamisena", annan palautteen noston aikana ja pyrin siihen että ongelman ydin löytyisi siten, että Janikin tajuaisi aina mikä on ongelma. Eikös se niin mene, että ne neuvoo jotka ei itse ollenkaan osaa?
Janin luonne kilpailijana on, noh "erikoinen". Sinänsä kisaa ajatellen periksi antamattomuus on hyvä, mutta puolisona se kuunneltavan itsekritiikin määrä saa aina tärykalvot soimaan. Jani osaa jopa treeneissä kilpailla itseään vastaan, soimaa itseään jos suunniteltu tavoite ei täyty. Jos ei mene hyvin, se kuuluu, mutta vaikka menisi hyvinkin; siitäkin pitää vielä etsiä tippejä, joita olisi voinut tehdä toisin.
Lapsiin liikunta on tarttunut. Molemmat ovat oppineet aikaisin kävelemään, ja kun jalat on saatu kantamaan kunnolla, on niillä jo juostu ennenkuin omaa liikkumista on osattu edes kunnolla hallita. Kun kävely on alkanut sujua, molemmat naperot ovat päässeet tuohon monitoimitalon kuntosalille mukaan. Tutuiksi on tulleet sählymailat, voimapallot, kahvakuulat, volttimontun pehmeät patjat-kuin urheilussa sattuvat vahingotkin. Molemmilla pienistä on selvästi omanlaiset urheilumieltymykset, Erikaa kiinnostaa temppuilu ja tanssiminen, Mikael haluaa joka asiasta tehdä kilpailun.
Meidän kotimme sijaitsee n. 1km päässä keskustasta, kun Erika syntyi, oli Mikael 1v 9kk vanha, en koskaan edes ajatellut mitään sisarusvaunuja-saimme lainaksi seisomalaudan ja sillä köröttelimme kauppareissut aina ilman ongelmia. Talvella kun lykkäsin vaunuja, vedin Mikaelia pulkassa. Keväällä kun Erika oli vähää vaille vuoden vanha, kirpputoripalstalta löytyi pilkkahintaan polkupyörän peräkärry, jonka kanssa on poljettu ihan järkyttävä määrä kilometrejä! Lapset tietävät, ettei kauppaan taikka keskustaan isovanhempien luokse todellakaan lähdetä autolla, kesällä matka taittuu pyöräillen itse, kärryssä istuen, kävellen tai potkulautaillen. Nyt talvella tuo reilun 2km kauppa/kirjastoreissu sujuu alle tunnissa helposti kävellen molempien kanssa (3 & 5v) Yhdistelmävaunut meidän kodista taisi lähteä melkein 2v sitten..
Ilman päivittäistä liikkumista (vaikkapa pakkasen noustessa) meidän perheessä kaikkien hermot kiristyvät ja seinät ei todellakaan meinaa riittää rajoiksi, kun kaksikko pääsee vauhtiin..
-MarjoN-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti